Kirjastossa, jälleen

Isomatte pääsi huhtikuussa jälleen kirjastoon, tällä kertaa Wienin Hofburgin, eli Habsburgien linnan barokkikirjastoon, Prunksaaliin (1723-40). Iso, tynnyriholvattu pitkä tila, jossa on niin ikään tynnyriholvattu poikkilaiva ja ristikeskuksessa poikkilaivan suuntainen ovaali kupoli. Toisin kuin Admontin luostarissa, niin tässä (Itävallan kansalliskirjaston) salissa on säilyneenä eri tavalla patinaa ja vanhojen kirjojen tuoksua. Kirjastosali on sävyltään harmaan vihreä, kirjahyllyt lehtereineen tummaa puuta, tynnyriholveja kannattelevien pylväiden välissä on vaaleita patsaita. Keskikupoli on kerrassaan hieno, perspektiiviharhat toimivia ja taidokkaita, ja kupoliin juuressa olevat ikkunat antavat holvivaipan freskoille hienon valon. Mutta jokin mättää, häiritsee, aiheuttaa visuaalista tinnitystä ja rikkoo kokonaisuuden - mutta mikä?

Lauma valokuvaajia turisteja, joihin itsekin kuulun - ei. Raskaanpuoleiset vitriinit, jotka rajaavat kulkuväylää ja estävät kuvien ottamisen juuri siitä kohtaa, mistä haluaisi - ei. Suuri määrä korkeita puutikkaita, joita on siellä täällä ja ylimääräiset parkkeerattuina ikkunasyvennyksiin, niin että ikkunasyvennyksistä laastikoristeluineen ei saa kuvia - ei. Vaan ne onnettomat kohdevalaisimet, joilla tunnelma on onnistuttu sekoittamaan.

Prunksaal on mainio esimerkki teknisten järjestelmien päivittämisestä niin, että tilan arkkitehtuuria ja sen erityispiirteitä ei ole otettu huomioon. Barokkiarkkitehtuuri on päivänvalon arkkitehtuuria, ikkuna-aukkojen taitavaa sijoittelua niin, että arkkitehtuurin muodot ja tilojen arkkitehtoninen rytmi tulevat esiin. Nyt hienosti säilyneeseen tilaan on tuotu uusi kerrostumia, joka voimakkuudellaan sekoittaa vanhan. Salin valaistus on käsittämättömällä tavalla hoidettu spotein, joita oli suunnattu sekä kirjoihin että kattoholveihin ja niitä kannattavien rakenteisiin. Valo oli luonteeltaan liian terävää ja liian voimakasta tilaan, ja sitä ennen kaikkea tulee suunnista, joista sitä ei alun perin oltu ajateltu tulevan. Valaisinten sijoittelussa oli pyritty korostamaan ja nostamaan esille hylly- ja lehterirakennelmien muotoja, mutta tämä yritys ei onnistunut. Lopputuloksena oli käsittämättömän vahvoja varjoja väärissä paikoissa, tai kokonaisuuden kannalta vähemmän merkityksellisten kohtien korostamista, mikä sekoittaa sitä arkkitehtonista ajatusta, joka alkuperäisellä suunnittelijalla Johann Bernhard Fischer von Erlachilla oletettavasti on ollut.

Jahka Isomatte oli päässyt jyvälle tästä arkkitehtuurikokemusta kakofonisoivasta seikasta, saattoi hän jälleen palata tutkailemaan varsinaista kokonaisuutta ja etsimään kuvakulmia, joissa spoteista oli mahdollisimman vähän haittaa.